Soup of today

Matkattiin tänään vanhaankaupunkiin työnjälkeisille. Löytyi mukavan näköinen Irkkupubi jonka lämmössä tuli parit englantilaiset sidukat naukattua. Ulkoapäin pieneltä näyttäneen baari oli sisältä kaivautunut läheisten talojen sisääle ja kellariin, luoden viihtyisän näköisen sokkelikon. Tunnelma vain puuttui, tai se oli lähinnä ruotsalaisittain laimennettu Irkku baari. Irlanninkävijöille varmaan kuvan vitsi aukeaa, sillä nummilla tarjoiltu "päivän keitto" ei todellakaan ole tomaatista tehty. Tuli ikävä Dublinia.

Turhautumista

Täys päivä koulunpenkillä ja sit keskustaan. Tarkoitus oli kävellä lähimpään huokeaan ravintolaan syömään iltapalaa ja ottaa parit "työnjälkeiset". Meillä oli hirmu huono onni matkassa ku ei ainuttakaan perus sapuskapaikkaa tullu vastaan. Kahviloita kyllä tuli vastaan ja korkeamman hintaluokan illastuspaikkoja. Tämän illan käytän netissä surffailuun ja ravintoa metsästykseen, et huomisesta ei tuu samanlaista kujajuoksua.

Tukholma - Pohjolan Venetsia

Tukholmaan on aina mukava tulla, jopa näin syksyllä kun kaikkialla on harmaata ja sateista. Kaupunkia kutsutaan pohjolan Venetsiaksi sen merihenkisyytensä vuoksi. Ja onhan se rakenettu miltei parinkymmenen saaren päälle, aivan kuten Venetsia. Ruotsin reissut on jäänyt vähiin aiemmin tuli koluttua tätäkin kaupunkia läpikotaisin miltein kerran vuodessa. Tällä kertaa päivät tulee vietettyä Kistassa, Tukholman lähiössä ja illat keskustassa.

27h

Kotona vihdoin. Tarkoitus oli osallistua ystävän synttärikemuihin hieman levänneenä, mutta toisin kävi. Homma alkoi haiskahtaa perjantaina pannukakulta jo Curitiban kentällä, kun TAM:in lento Sao Paoloon oli reilu puolituntia myöhässä. Kansainväliselle kentälle kuitenkin kerkisin ennekuin check-n päättyi seuraavalle lennolle. Tiskillä kyselin mahdollisuutta upgradeen, että olisin sit virkee pirskeissä. Kohta virkailija sanoikin, että palataan asian 15min kulttua. Kerkisin tekemään shoppailuja paikallisen designerin liikkeessä, ja palasin tiskille hakemaan liput kohta lähtevälle lennolle, ehkä jopa plus luokassa. Tai niin mä luulin. Virkailija tokas, että kolme henkilöä oli raakattu pois lennolta ylibuukkauksen takia, ja mä olin yks niistä. Shit. No, seuraavaks huomaan, et mulle on tehty liput jatkolentoineen, mutta Helsingin sijaan Frakfurtiin. Pää hajoo. Sit alettiin selvittelemään jatkolentoja uudelleen ja loppujenlopuks jäin neljäks tuntia lentokentälle jumiin. Sehän ei enään hämmästyttänyt, kun portti oli vaihtunut tuntia enne lähtöö, ja sitä ei sen kummemmin kuulutettu. Noh, yö meni koneessa torkkuessa. Pariisiin saavuttiin ajoissa.

Sit alkoi lennon metsästys. Mul oli vain lennon numero, ei siis lippua, koska sitä ei jostain kumman syystä voitu kirjoittaa mukamas Sao Paolossa. Air Francen järjestelmästä sitä ei enään Pariisissa löytynyt. Noh, ei muuta kuin kiiruhdin Finnairin tiskille, jossa sit todettiin et lento Helsinkiin lähtee klo 15.30. Kiitos toiset neljä tuntii palloiluu kentällä. Taas shoppailee ja pakolliset espresso&konjakki, eihän kahviloiden pääkaupungista muuten voi livistää.


Matka Helsinkiin kesti 2h 20min ja vihdoinkin pääsis suihkuun ja rentoutuu. Matkalaukku hihnalta ja taksiin. 10 minuutin hihnalla venailun jälkeen painuin matkatavaroiden seuranta ja vikailmoitus luukulle kyselemään laukun statusta. Siellähän se, Pariisissa. Rasittunut huokaus.
Taksilla himaan.
Reissu oli kasassa.

Paluu

Pitkä viikko takana ja kotiin paluu lennot edessä. Curitibasta ensin Sao Paoloon, sieltä jorpakon yli Pariisiin ja lopulta Helsinkiin.

Carne feast

Tänään menin paikallisten duunikavereiden kanssa safkaamaan lihamättömestaan, churrascarian. Ennakkoon vähän pelkäsin, et miten vatsa ton kestää, kun ei oo lihaa tullu syötyä ammattimaisesti pitkään aikaan.

Paikan ideana on liikkuva liha. Tarjoilijat pyörivät raflassa lihatikku kainalossa ja vuolee viipaleita nälkäisille ihmisille. Pöydässä on jokaiselle asiakkaalle lätkä, joka toimii liikennevalo perjaatteella. Kun on lätkän vihree puoli näkyvissä, kiirehtii lihamies paikalle raatoineen, ja kun lätkän toinen, punainen puoli on ylöspäin, sut jätetään rauhaan.

Tarjolla on normaalisti eri grillipaloja naudasta, porsaasta ja kanasta. Viimeisimmästä lähinnä sen sydäntä. Lisäksi on kaiken sortin makkaroita sekä maissi kattuja etc. kylkiäistä.

Kaikista parasta paikassa oli sushi. Ehkä se osoittaa hieman, mitä mieltä olen yleettomästä lihansyönnistä ;)

Paha saa palkkansa

Oon tähän saakka ollu sitä mieltä, et siinä vaiheessa kun kyyppari nyökkää baariin tullessa ja kiikuttaa paikalle paukun, on syytä vaihtaa paikkaa. Mut taidan muuttaa mielipidettäni. Tänään tuli töistä suoraan jatkamaan hommia aulabaariin, ku huonessa nyhjöttäminen alkoi oikeesti mättämään. Eilisestä tuttu baarimikko kiikutti järjettömän kokoisen Caipirinhan nenän eteen ilman sen kummempaa kommentointia. Ja työskentely luistaakin taas huomattavasti notkeammin.

Tänään yritän löytää perinteisen liharavintolan Curtibasta. Vierailin moisessa parivuotta sitten Rion reissulla ja ajattelin testata paikallista mestaa, jos nyt löydän sellaisen. Työkaverit naureskeli et niitä on mekein joka kadun kulmassa, mut oon löytänyt vasta kaks mahdollista kanditaattia. Toisen löysin eilen, mutta näytti olevan kiinni maanantaisin ja toinen oli tyhjillään, ja siihen noudatin matkailijan sääntöä numero yksi: jos ei näy paikallisia raflassa, skippaa se.

Apua, toinen Caipirinha, jossa lasin reunat ei oo rajana. Tää näyttää menevän laivan upotukseks, osui ja uppos. Ei haittaa, tais tänään jäädä illallinen kasvisliemikeitoks =)

Joustamatonta joustoa

OMG! Kirjottelen tätä aulabaarissa ku venaan et raflat aukee. Kyypparit on kivoja, mut sanaakaan ei englantia puhu. Ne kyl aina pahoittelee sitä. Sit tiskille liimaantuu seipään nielly ylpee britti, joka on jostain syystä vaihtamassa huonetta. Se tilas paukun. Kyyppari kyseli huoneen numeroo ja tyyppi vaan sano et se haluu juoman nimelleen kun ei oo saanu huonetta vielä.

Kyyppahan ei sitä ymmärtänyt eikä snobi britti vaivautunut mitenkää asiaa selittää, sanoi vaan samaa lausetta uudelleen ja uudelleen. Mä kröhäsin vieressä ja baarimikko hädissään selitti mulle tilannetta portugaliks. Enhän mä mitään tarkemmin siitä ymmärtänyt, kun oon pahasti kielipuoli, mut ennenkuin kerkisin sanoo mitään, ni britti tokas et "kyl mä ymmärrän, mitä toi selittää, mut se ei ymmärrä mua". No shit Sherlock!

En jaksanu katella baarimikon sadistista kiusaamista, joten tokasin et "Hei, tääl voi maksaa rahallakin". Juu ei, piti saada nimenomaan huoneen piikkiin. Siinä vaiheessa meinasin heittää pukupellelle sen 4R$ et tyyppi sais säilytettyyä kasvonsa ja tilanne laukeis. Hetken pähkäiltyä baarimikko soitti paikalle jonkun esimiehen joka sit hoiti tilanteen pois päivän järjestyksestä.

Itseäni tilanne lähinnä huvitti, Britti kun ei antanut millään periksi. Hauskaks tää juttu meni sit illemmalla kun menin vastapäiseen leipomoon ostamaan iltapalaa, ku tänään ei sit jaksanukka loppujen lopuks mennä ulos syömään. Osoitin myyjälle et haluun piirakan, ja tiskin toisella puolella vaan hymyiltiin takas ja molotettiin jotain portugaliks. Ajattelin, et onks tässä nyt joku piilokamera käynnissä :) Noh, pikaisesta piirakan ostamisesta tulikin 15 minuutin farssi kun elekielellä sain ensin piirakat mikroon ja sit vielä punnitukseen ja kassalle. Tässä tapauksessa kuitenkin oli molemmilla osapuolilla hymyhuulilla. Harvemmin oon joutunut tilanteeseen, missä kumpikaan ei todellakaan ymmärrä toista sanallisesti.

Ulos kaupungista

Sunnuntai ja päivän reissu kaupungin ulkopuolelle tiedossa. Nomaalisti välttelen turisti reissuja kuin ruttoa, mut tälläkertaa päätin kokeilla sen helppouden takia.
Varasin reissun Morretesin kaupunkiin Serra Verde Express kyydillä.

Reissun veti todella rento matkaopas, joka myös onnistui värittämään paikkojen historiaa elävästi myös Englanniksi. Rata on rakennettu 1880-85 ja se kaposat raiteet puikkelehtii vuoristossa ja lopulta laskeutuu rannikolle. Se oli ensimmäinen iso rakennelma, johon ei käytetty orjia, vaan sen rakensi 9000 imigranttia jonkinlaista korvausta vastaan. Rata ylitti rotkon jossa oli alaspäin suoraa pudotusta 150m. Silta oli rakennettu teräksestä ja silti toivoin ettei oltais jääty sen päälle niin pitkäks aikaa testaamaan puoltoistavuosisataa vanhojen rakennelmien kestävyyttä.



Matka taitettiin hassulla disel vetosella vaunulla, joka niias jatkuvasti puolelta toiselle.


Vaunussa tarjoiltiin pientä hiukopalaa ja juotavia.

Koko alue, jonka läpi reissattiin, on rauhoitettu ja nykyisin täällä yritetään suojella se vähä sademetsistä mitä täällä enään kasvaa. Esimerkiks vuorille päästetään vain muutama sata ihmistä vuodessa, ettei pintakasvillisuus kulu.

Täytyy nostaa hattua yritykselle, toivottavasti suojelu urakka ei alkanu liian myöhään.

Vanhakaupunki

Tänään päätin kuluttaa vähän tossua kaupungilla. Lähdin myöhaisen aamiaisen ja punttisalin jälkeen käppäilemaan kohden vanhaa kaupunkia. Homma lähti vähän käsistä ja iltaan mennessä oli talsinut koko kaupungin läpi ristiin. Nyt on sit tiedossa kuppilat ja nähtävyydet, joista tässä muutama kuva.

Yksi pakollisista käyntipaikoista oli tietenkin 24 horas, vaikka se kyl olikin tällä hetkellä pelkkä rakenustyömaa.


Ehkä oudoin heppapatsas mihin olen törmännyt. Ikinä.



Sovjet huumaa Brasiliassa.

Trattoria Barolo ja iloinen ylläri

Lähdin eilen syömään kun en jaksanut venailla pidempään laukkua. Kysäsin respasta mahdollisia suosituksia ja niitähän tuli. Päätin kokeilla yhtä hieman hinnakasta Italialaista ravintolaa joka pitäis olla kaupungin parhaimpia ravintoloita.

Ravintolan nimi oli lupaavasti Trattoria Barolo, joka on saanut nimensä ehkä yhden Italian parhaimman viinin mukaan. Kyseistä vinkkuu tuli nautiskeltuu aikoinaan Italian reissulla. Tulin siis paikalle joskus puoli yhdeksän maissa, jolloinka löytyi vielä poytä yhdelle. Sisältä ravintola oli arvokkaalla tavalla kotoisan näköinen, henkilökunta ohjasi pöytään ja pienen kielinäytteen jälkeen sain portugaali menun tilalle englannikielisen version. Hetkeä myöhemmin paikka olikin sitten tupaten täynnä italialaisen näköisiä ihmisiä jotka puhuivat porttugalia. Lämminhenkinen paikka, suosittelen.



Hotellille raahauduin vatsa pallona, aivan niinkuin Biellassakin. Hetki sen jälkeen kun olin heittäytynyt vuoteeseen, koputteli joku oveen. Menin avaamaan ja siellähän oli portieeri eksyneen laukun kanssa. Iloinen jälleen näkeminen :)

lost&found

Kaikissa etsinnöissä, niin ihmisten kuin tavaroiden kohdalla ensitunnit ovat tuiki tärkeitä. Ensimmäiset 24 tuntia on aikaraja jonka jälkeen voi alkaa heittää pyyhettä kehään ja edes lentoyhtiö eivät usko tavaroiden löytymiseen 48 tunnin jälkeen, tuon ajan jälkeen tehdää laukusta katoamisilmoitus sekä etsintäkuullutus. Usko oli koetuksella, kunnes lentoyhtiöstä soiteltiin, et pakaasi oli löytynyt Riosta ja et se oli matkalla kohden Curitibaa. Hotellilla laukun piti olla viimeistään 20.00. Vielä sitä ei ole näkynyt, ja kello on 23.00 paikallista aikaa.

Eilen käytiin syömässä duunikaverin kanssa, Tse Tse baarissa, joka on ilmeeltään hyvinkin rokahtava. Ruokailu siinä paikassa oli suuri virhe. Ruoka oli suorastaan etovan makusta. Paikka olikin varmaan tarkoitettu enemmänkin oluen kittaamiseen ja itsekin päätin maistaa paikallisen panimon tuotetta. Tilattiin siis molemmat tuopit ja pöytään ilmaantui 0.6l pullo ja miehekkäät kämmeneen katoavat juoma-astiat :)

Curitiba

Kun ajettiin ulos lentokentältä, hierainsin silmiäni. Oliko lentänyt 20 tuntia ja ihan väärään suuntaan. Maisemat nimitäin toivat ensimmäisenä mieleen Pohjois-Italian, Torinon ja Biellan. Vastaan köpötteli hevoskärryt ja sen perässä iloisesti kuonopystyssä naapurin mustavalkoinen koira, joka herättää normaalisti aamu ulvonnallaan kotona Kalliossa. Asuinrakennukset ovat saaneet vankasti vaikutteita Etelä-Euroopan kylistä.

Ilma on viileä ja hieman kostea, villapaidan ja rotsin kotiin jättö kaduttaa jo nyt, ennenkuin ilta on edes saapunut.

Brasilia

Matka alkoi rankkasadekuurolla, kastuin läpimäräksi, kun jengi ajettiin bussista ulos odottelemaan lentokoneeseen sisäänpääsyä.

Lentokentillä on eroja turvatarkastuksissa. Joissakin maissa väsynyt virkailija tuijottaa läpivalaisulaitteen ruutua ja samaan aikaa toisaalla saa miltein riisuutua kokonaan ennen koneeseen nousua. Charles de Gaule on yksi näistä jälkimmäisistä. Mulla oli 20 minuuttia aikaa siirtyä koneesta toisee ja kirmatessani toiseen halliin kauhukseni huomasin et välissä oli turvatarkastusjono. Ilmeisesti virkaintoinen keski-ikäinen mies himoitsi juuri ostamiani valkoisia tennareita, kun ne läpi valaistiin kahdesti. Yhden hullun britin aikaan saannosta moinen äärimmäisyys. Palkkioksi harmistuneesta tuhahduksesta ja mulkaisusta sain kaupanpäälle perusteellisen ruumiintarkastuksen. Ja aika kului.Pääsin kuitenkin koneeseen, kiitokset Air Francen lentoemoille. Mitenköhän kävi matkalaukulle?

Atlannin ylitys sujui mutkattomasti miltei koko ajan nukkuen. Unen katkaisi pakolliset safkaukset ja tälläkertaa sain tilaamani kasvisateriat. Ne oli syötäviä, toisin kuin lihamätöt, jotka haisivat pahalle. Kasvismurkina kaipas vain vähän lisää suolaa ja pippuria.

Rion kentällä varmistui pelkoni oikeaksi. Helsingin lennonjohdon kämmäyksen johdosta lähtö Helsingistä viivästyi senverran, ettei matkalaukku raukaalla ollut mitään mahkuja keritä samaan koneeseen. Matkalaukku tulee huomenna Curitibaan, toivottavasti. Nyt sit on voucheri 100€ limittillä "vaate ja hygieniatuotteiden" ostoo, ensi töikseen joutuukin sit shoppailee ;)

Valmistautuminen vuoristoleirille

Suomen suvi on lämmin mutta kovin lyhyt. Ja itseltäni se taitaa jäädä väliin kokonaan, vietän sen talvisessa Cortiban kaupungissa Etelä-Brasiliassa. Reissuun valmistautuminen on hyvä aloittaa rentoutumalla, nauttien kauniista päivästä ja laineiden liplatuksesta.

Mitä jäi käteen

Viikon keskilämpötila on ollut aikatasan 15 astetta, halogeenivalon alla, ulkona oli 35 astetta ja aurinkoista. Helppotapa saada keuhkoputkentulehdus, jos ei pidä varaansa.

Tässä pari paikkaa Manilassa missä en päässyt käymään, mutta haluaisin ehdottomasti joskus vielä käydä:

Malate, entinen punaistenlyhtyjen alue, on nykyisin hipahtava hieman Lontoon Camdeniin verrattava baari ja ravintola alue, josta varmasti löytyy jokaiselle jotain. Ehdoton vierailu kohde on Hobit House, jonne ei kannata mennä vaan hämmästelemään kääpiötarjoilijoita. Paikka on hyvin kuuluisa live musiikistaan.

Jättiläismäiset ostoskeskukset, kuten Fort Bonifacio, joka on juppien designostoshelvetti idässä, josta kuulemma löytyy kaikki tarpeellinen kalliiseenkin makuun, vastakohtana äveriäälle keskittymälle on Greenhill, joka on tinkijän paratiisi, paljon krääsää ja vaatekauppakojuja, jossa vois viettää helposti päivä shoppaillen.

Corregidorin saari Manilan edustalla, jossa MacArthur majaili esikuntinensa toisen maailmansodan aikoihin. Saarelle pääsee hämmästelemään sen rauhoitettua luontoa ja karuja bunkkeriraunioita opastetulla päivän kestävällä reissulla.

Kuraa

Tällä kertaa lentokentällä on aikaa raapustella mietteitä. Tosin Manilan kansainvälinen kenttä taitaa vähiten varusteltu kenttä, millä olen vieraillut. Mutta siis ainakin täällä on aikaa.

Viikonloppu meni töissä, alle 10 h päiviä ei tainnu tulla ainuttakaan. Eipä siinä sit muuta kerinnyt tekee, kun syödä ja nukkua, joten se siitä Manilan maisemien tarkasteluista. Ainut, mitä näki oli aamuruuhka firman auton likaisesta takaikkunasta. Näkymä on tuttu, olit sitten Pariisissa, Ateenassa, Riossa taikka täällä. Sama harmaa ikkuna, ja tämä tylsä lasinen harmaus itse asiassa improvisoi mua blogini otsikkoa miettiessäni.

Työkohteeni ovat useimmiten paikoissa, missä maanhinta on halpaa, joten rakennusten vuokra on suurin piirtein ilmasta. Noissa ympyröissä myös asuu maan huonompiosaiset, köyhät, joita ei keskikaupungin hulinassa näe. Nämä hökkelitalot ja ränsistyneet kioskit tervehtivät aamuisin ohikiitävänä vilinänä. Aamuaskareissaan olevat ihmiset täyttää talojen edustat ja kadut. Välillä tuntee itsensä oksettava etuoikeutetuksi pelkästään ajatuksesta että meillä tulee puhdas juokseva vesi sisälle taloon ja että itse asiassa WC pönttömme vesi on todennäköisesti puhtaampaa, mitä täällä ihmiset päivittäin juovat. Ennen kuin joku kerkii tehdä musta jeesustelijaa, huomautan että omaan kestävän kehityksen ajattelumallin sekä teen omilla henkilökohtaisilla ratkaisuilla parhaani, että paikallisten elinolot paranevat.

Ajatus puhtaasta vedestä varmaan on lähellä siksi, koska ensimmäistä kertaa 1,5 vuoteen pakki antoi periksi paikalliselle bakteerille. Ehdin jo luulla, että vatsani olis karaistunut kaikenmaailman pöpöistä mitä matkoillani olen kerinnyt sairastelemaan.

Neulansilmä vasempaan

Liikenne täällä on enemmänkin improvisoitu virta autoja valumassa samaan suuntaan. Kaistat on hienosti merkityt, mut merkit on vain suuntaa antavat. Turvavöitä ei takapenkillä aina ole, joten pariin kertaan olen moottoriteillä kaistanvaihdon yhteydessä hakenut turvaa niin katolisten suojeluspyhimykseltä Christopherilta sekä tutulta Ukko Ylijumalalta. Tähän saakka ovat hoitaneet homman ihan hyvin. Manilan liikenne muuten on kyllä rauhallista verrattuna Rion tai Singaporen liikenteesen.

Toissapäivänä käytiin syömässä paikallisessa pikaruokalassa lounas, tilasin lihariisipaistoksen. Ihan syötävää mättöö jonka huuhtelin alas inkiväärijääteellä. Illalla, vaikka päästiin myöhään töistä, lähdettiin ulos syömään ja poikettiin Thaikku ravintolassa. Siellä päätin, kanan jonkun osan luita suusta sylkiessäni, et musta tuli kasvissyöjä, ainakin väliaikaisesti. Ainut syötävä ruoka oli fritatut tofupalat ja pandan-kookos-litsi pirtelö. Pandan on lehti, joka näyttää suurinpiirtein juolavehnän lehdeltä, kooltaan tosin huomattavasti suurempi. Maku on, eh, erillainen :)

Lastuja virrassa

Siinä missä suomipoika lähtee kirveen kanssa yläjuoksulle tarkastamaan lastujen tekijän sijaintia, täällä oma alue loppuu ihokarvanmitan päässä. Hieman hämmentävää, vaikka olen hyvinkin tottunut Euroopassa kättelemän, halailemaan ja poskipusuttelemaa ventovieraita ihmisiä. Täällä tila loppuu kesken jokapaikassa, niin hisseissä kun kulkuneuvoissa, joten onhan se ymmärrettävää että täällä suhtaudutaan eritavalla oman alueen kunnioittamiseen kuin Suomessa. Jos tänne muuttaisin, toi olis ehkä yks pointti, minkä joutuisin harkitsemaan, sillä olen tottunut välillä ottamaan timeoutin ja vetäytymään omiin oloihin kauaksi muista ihmisistä. Täällä sitä pidetään loukkaavana käytöksenä, Suomessa ei niinkään.

Toinen asia minkä kanssa joutuis oikeesti myös miettimään on se, kuinka hyvin sopeutuis työkulttuuriin. Se pieni raapaisu, mihin olen päässyt tutustumaan, antaa kuvan, ettei eurooppalainen projektiluontoinen työ sovellu tälläiseen näennäisesti rennomman puoleiseen työilmapiiriin. Projektit suunnitellaan pitkille aikajaksoille, ja mitään ei tapahdu ennenkuin sitten aivan viimemetreillä, ja kaaos on taattu. En usko, että täältä löytyy pienintäkään projektia, joka olis päättynyt ajallaan.


Mitä tulee muuten ihmisiin, suurinosa mitä matkaopuksissa kirjoitetaan paikallisista, on osoittautunut todeksi. Slummien asukkaita ja Makati Cityn hienostoherroja yhdistää sama menttaliteetti: Rentoja, äärimmäisen ystävällisiä ihmisiä mutta samalla hyvin vaikeasti luettavia. Negatiivista palautetta saat harvoin, jos ikinä, ja kieltävää vastausta ei anneta vaikka kysymystä ei olis millään tavalla ymmärretty taikka pyyntöä mahdoton tayttää. Vastaukset yritetään vääntää aina positiiviseen ilmeeseen, joka taas aiheuttaa ristiriitoja pohjois-eurooppalaisen ja paikallisen käymissä keskusteluissa. Onneksi olen sen verran muuntautumiskykyinen ihminen, että pystyn ottamaan tollaseet asiat huomioon, mutta osalle kanssamatkustajista se on kova pala purtavaksi.

Matkalaukkurulettia

Yöllä oli tullut oven alta viestilappu että laukku on saapunut hotellille. Siellä se oli yksinään pörränyt, kunnes joku oli vihdoin korjannut talteen ja pistänyt viimeiselle lennolle Manilaan. Oli oikein voittaja olo kun sain laukun haltuuni.

Työpäivä meni miten meni, ja sen jälkeen suunnistin syömään ostarille. Työkaverini jouduin jättämään hotellille, koska aamulla liian innokas ryntäily kostautui nilkan nyrjähtämisellä. Pallonilkalla ei minnekkää kilometrien vaelluksille lähdetä.

Löysin Green Belt 3:sta oikein oivallisen ravintola, People's Palacen. Trendikäs sisusta ja maukkaat sapuskat teki illasta nautinnollisen. Paikka kuhisi oranssipaitaisia tarjoilijoita, niitä oli melkein mies per pöytä. Vihreä katkarapucurry ja inkivääritee täytti vatsan ja taas jaksoi koluta kauppakeskusta.

Tälläkertaa ei hienoja löydöksiä tullut vastaan ja kuvaaminenkin loppui paikallisten vartioiden huomautettua harrasteesta.

Green Beltissä on ravintoloita joka lähtöön ja mitä myöhemmäksi ilta menee, sitä enemmän alkaa meno villiintymään. Jo alkuillasta alkoi myös näkymään juurimuodostuneita pariskuntia joilla kaikilla oli yhteinen piirre: 4 -6 kymppinen mies kainalossaan ehkä parikymppinen nainen. Arvatkaa kumpi osapuoli tuli euroopasta? Lähdin lompsimaan hotellille viimein siinä vaiheessa kun liian moni vastaan tuleva "shoppailija" alkoi kyselemään mun loppuillan suunnitelmia. Noilla kulmilla iltasella yksin kulkeva mies kun näyttää oleva osalle ihmisistä kävelevä lompakko, jolta voi lypsää tavalla tai toisella rahnat pois. Musta toi touhu on vaan rahan tuoman vallan väärinkäyttöä.

Mies Manilassa, laukku Hong Kongissa

No onpahan reissu. Ihan ensimmäiseks voin sanoa, että Finskillä en mielelläni enään ikinä lennä pitkää matkaa. Olen saman reissun tullut Luftwaffella ja matkanteko on ollut huomattavasti mielyttävämpää. Finskin konemalli on peräisin neuvostovallan ajalta, eikä tohon ole varmaankaan tulossa mitää muutosta, kilpailun kiristyessä kaukomatkoilla. Helsinkivantaalla venattiin tulikuumassa bussissa koneeseen pääsyä varttitunnin, todella mukava aloittaa reissu hiestä litimärkänä. Hong Kongiin tultiin reilu tunti myöhässä, mikä todennäköisesti johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että Finnairilla ei vaan yksinkertaisesti ole nykyään riittävästi ammattitaitoisia mekaanikkoja. Yö meni leffoja katsellen ja torkkuen sekä edessä istuneen isokokoisen ruotsalaismiehen kuorsaustaitojaan hämmästellen.

Laskeuduttiin tyynelle Hong Kongin kentälle ilman suurempaa showta. Jatkolennolle meidät kiidätti pirteä lentoasemaemo sokkeloisen ja ison transit halliston läpi. Hänen ansiostaan kerittiin Manilan koneeseen. Yksin jos olis lähtenyt hortoilemaan, niin todennäköisesti olisin vieläkin siellä.


Cathay Pacific Airways oli sit ihan toisesta puusta veistetty tuotos. Palvelu ja kone oli aivan loistoluokkaa, pelasin kakstuntisen matkan Honkkarista Manilaan videopelejä ja kerkisin katsomaan pätkän valitsemastani jenkkisarjasta. Palvelu oli reipasta ja suorastaan yltiöystävällistä. Koneessa oli tilaa jaloille ja ruokakin oli jopa syötävää. Esillelaitossa oli nähty vaivaa ja lämmin tuore(!) kanammunaleipä hedelmäsalaatilla oli ehkä paras lentolounas mitä olen nauttinut.

Manilassa huomasin, ettei matkalaukkuni jatkanut kanssani perillesaakka, vaan että Suomessa lähtöselvityksessä laukun määränpääksi oli laitettu Hong Kong. Ei naurattanut ollenkaan. Painelin suoraan vaan Cathayn Pacificin tiskille, jossa erittäin avuliaat työntekijät auttoivat täytämään hävikkilapun, uudemman kerran myös tullimuodollisuus kupongit ja allekirjoitus luvalle tarkastaa matkalaukku ilma läsnäoloa. Sit vaan tullin kautta ulos.

Kentällä oli hotellin lounge alue, jossa matkan rasitusta livennettiin heti alkuun kylmällä juomalla. Kyyti tuli hetkenpäästä ja päästiin viimeiselle etapille, kevennetyllä matkavarustuksella. Toivottavasti laukku löytyy ja saavuttaa saman hotellin missä majailen, muuten tulee itku.

Lähtöpäivä

Taas reissuun, tälläkertaa kohteena on Manila ja ihan työn puolesta. Aiemmin Filippiineille pääsi suoraan Frankfurtin kautta, nykyisin joutuu vaihtamaan Honkkarissa. Matkalaukku pakattu ja passin mukanaolo varmistettu useampaan otteeseen. Kerään tänne kuulumiset ja kokemukset koko reissulta, jonka kestoa ei voi vielä kukaan tietää.