Valmistautuminen vuoristoleirille

Suomen suvi on lämmin mutta kovin lyhyt. Ja itseltäni se taitaa jäädä väliin kokonaan, vietän sen talvisessa Cortiban kaupungissa Etelä-Brasiliassa. Reissuun valmistautuminen on hyvä aloittaa rentoutumalla, nauttien kauniista päivästä ja laineiden liplatuksesta.

Mitä jäi käteen

Viikon keskilämpötila on ollut aikatasan 15 astetta, halogeenivalon alla, ulkona oli 35 astetta ja aurinkoista. Helppotapa saada keuhkoputkentulehdus, jos ei pidä varaansa.

Tässä pari paikkaa Manilassa missä en päässyt käymään, mutta haluaisin ehdottomasti joskus vielä käydä:

Malate, entinen punaistenlyhtyjen alue, on nykyisin hipahtava hieman Lontoon Camdeniin verrattava baari ja ravintola alue, josta varmasti löytyy jokaiselle jotain. Ehdoton vierailu kohde on Hobit House, jonne ei kannata mennä vaan hämmästelemään kääpiötarjoilijoita. Paikka on hyvin kuuluisa live musiikistaan.

Jättiläismäiset ostoskeskukset, kuten Fort Bonifacio, joka on juppien designostoshelvetti idässä, josta kuulemma löytyy kaikki tarpeellinen kalliiseenkin makuun, vastakohtana äveriäälle keskittymälle on Greenhill, joka on tinkijän paratiisi, paljon krääsää ja vaatekauppakojuja, jossa vois viettää helposti päivä shoppaillen.

Corregidorin saari Manilan edustalla, jossa MacArthur majaili esikuntinensa toisen maailmansodan aikoihin. Saarelle pääsee hämmästelemään sen rauhoitettua luontoa ja karuja bunkkeriraunioita opastetulla päivän kestävällä reissulla.

Kuraa

Tällä kertaa lentokentällä on aikaa raapustella mietteitä. Tosin Manilan kansainvälinen kenttä taitaa vähiten varusteltu kenttä, millä olen vieraillut. Mutta siis ainakin täällä on aikaa.

Viikonloppu meni töissä, alle 10 h päiviä ei tainnu tulla ainuttakaan. Eipä siinä sit muuta kerinnyt tekee, kun syödä ja nukkua, joten se siitä Manilan maisemien tarkasteluista. Ainut, mitä näki oli aamuruuhka firman auton likaisesta takaikkunasta. Näkymä on tuttu, olit sitten Pariisissa, Ateenassa, Riossa taikka täällä. Sama harmaa ikkuna, ja tämä tylsä lasinen harmaus itse asiassa improvisoi mua blogini otsikkoa miettiessäni.

Työkohteeni ovat useimmiten paikoissa, missä maanhinta on halpaa, joten rakennusten vuokra on suurin piirtein ilmasta. Noissa ympyröissä myös asuu maan huonompiosaiset, köyhät, joita ei keskikaupungin hulinassa näe. Nämä hökkelitalot ja ränsistyneet kioskit tervehtivät aamuisin ohikiitävänä vilinänä. Aamuaskareissaan olevat ihmiset täyttää talojen edustat ja kadut. Välillä tuntee itsensä oksettava etuoikeutetuksi pelkästään ajatuksesta että meillä tulee puhdas juokseva vesi sisälle taloon ja että itse asiassa WC pönttömme vesi on todennäköisesti puhtaampaa, mitä täällä ihmiset päivittäin juovat. Ennen kuin joku kerkii tehdä musta jeesustelijaa, huomautan että omaan kestävän kehityksen ajattelumallin sekä teen omilla henkilökohtaisilla ratkaisuilla parhaani, että paikallisten elinolot paranevat.

Ajatus puhtaasta vedestä varmaan on lähellä siksi, koska ensimmäistä kertaa 1,5 vuoteen pakki antoi periksi paikalliselle bakteerille. Ehdin jo luulla, että vatsani olis karaistunut kaikenmaailman pöpöistä mitä matkoillani olen kerinnyt sairastelemaan.

Neulansilmä vasempaan

Liikenne täällä on enemmänkin improvisoitu virta autoja valumassa samaan suuntaan. Kaistat on hienosti merkityt, mut merkit on vain suuntaa antavat. Turvavöitä ei takapenkillä aina ole, joten pariin kertaan olen moottoriteillä kaistanvaihdon yhteydessä hakenut turvaa niin katolisten suojeluspyhimykseltä Christopherilta sekä tutulta Ukko Ylijumalalta. Tähän saakka ovat hoitaneet homman ihan hyvin. Manilan liikenne muuten on kyllä rauhallista verrattuna Rion tai Singaporen liikenteesen.

Toissapäivänä käytiin syömässä paikallisessa pikaruokalassa lounas, tilasin lihariisipaistoksen. Ihan syötävää mättöö jonka huuhtelin alas inkiväärijääteellä. Illalla, vaikka päästiin myöhään töistä, lähdettiin ulos syömään ja poikettiin Thaikku ravintolassa. Siellä päätin, kanan jonkun osan luita suusta sylkiessäni, et musta tuli kasvissyöjä, ainakin väliaikaisesti. Ainut syötävä ruoka oli fritatut tofupalat ja pandan-kookos-litsi pirtelö. Pandan on lehti, joka näyttää suurinpiirtein juolavehnän lehdeltä, kooltaan tosin huomattavasti suurempi. Maku on, eh, erillainen :)

Lastuja virrassa

Siinä missä suomipoika lähtee kirveen kanssa yläjuoksulle tarkastamaan lastujen tekijän sijaintia, täällä oma alue loppuu ihokarvanmitan päässä. Hieman hämmentävää, vaikka olen hyvinkin tottunut Euroopassa kättelemän, halailemaan ja poskipusuttelemaa ventovieraita ihmisiä. Täällä tila loppuu kesken jokapaikassa, niin hisseissä kun kulkuneuvoissa, joten onhan se ymmärrettävää että täällä suhtaudutaan eritavalla oman alueen kunnioittamiseen kuin Suomessa. Jos tänne muuttaisin, toi olis ehkä yks pointti, minkä joutuisin harkitsemaan, sillä olen tottunut välillä ottamaan timeoutin ja vetäytymään omiin oloihin kauaksi muista ihmisistä. Täällä sitä pidetään loukkaavana käytöksenä, Suomessa ei niinkään.

Toinen asia minkä kanssa joutuis oikeesti myös miettimään on se, kuinka hyvin sopeutuis työkulttuuriin. Se pieni raapaisu, mihin olen päässyt tutustumaan, antaa kuvan, ettei eurooppalainen projektiluontoinen työ sovellu tälläiseen näennäisesti rennomman puoleiseen työilmapiiriin. Projektit suunnitellaan pitkille aikajaksoille, ja mitään ei tapahdu ennenkuin sitten aivan viimemetreillä, ja kaaos on taattu. En usko, että täältä löytyy pienintäkään projektia, joka olis päättynyt ajallaan.


Mitä tulee muuten ihmisiin, suurinosa mitä matkaopuksissa kirjoitetaan paikallisista, on osoittautunut todeksi. Slummien asukkaita ja Makati Cityn hienostoherroja yhdistää sama menttaliteetti: Rentoja, äärimmäisen ystävällisiä ihmisiä mutta samalla hyvin vaikeasti luettavia. Negatiivista palautetta saat harvoin, jos ikinä, ja kieltävää vastausta ei anneta vaikka kysymystä ei olis millään tavalla ymmärretty taikka pyyntöä mahdoton tayttää. Vastaukset yritetään vääntää aina positiiviseen ilmeeseen, joka taas aiheuttaa ristiriitoja pohjois-eurooppalaisen ja paikallisen käymissä keskusteluissa. Onneksi olen sen verran muuntautumiskykyinen ihminen, että pystyn ottamaan tollaseet asiat huomioon, mutta osalle kanssamatkustajista se on kova pala purtavaksi.

Matkalaukkurulettia

Yöllä oli tullut oven alta viestilappu että laukku on saapunut hotellille. Siellä se oli yksinään pörränyt, kunnes joku oli vihdoin korjannut talteen ja pistänyt viimeiselle lennolle Manilaan. Oli oikein voittaja olo kun sain laukun haltuuni.

Työpäivä meni miten meni, ja sen jälkeen suunnistin syömään ostarille. Työkaverini jouduin jättämään hotellille, koska aamulla liian innokas ryntäily kostautui nilkan nyrjähtämisellä. Pallonilkalla ei minnekkää kilometrien vaelluksille lähdetä.

Löysin Green Belt 3:sta oikein oivallisen ravintola, People's Palacen. Trendikäs sisusta ja maukkaat sapuskat teki illasta nautinnollisen. Paikka kuhisi oranssipaitaisia tarjoilijoita, niitä oli melkein mies per pöytä. Vihreä katkarapucurry ja inkivääritee täytti vatsan ja taas jaksoi koluta kauppakeskusta.

Tälläkertaa ei hienoja löydöksiä tullut vastaan ja kuvaaminenkin loppui paikallisten vartioiden huomautettua harrasteesta.

Green Beltissä on ravintoloita joka lähtöön ja mitä myöhemmäksi ilta menee, sitä enemmän alkaa meno villiintymään. Jo alkuillasta alkoi myös näkymään juurimuodostuneita pariskuntia joilla kaikilla oli yhteinen piirre: 4 -6 kymppinen mies kainalossaan ehkä parikymppinen nainen. Arvatkaa kumpi osapuoli tuli euroopasta? Lähdin lompsimaan hotellille viimein siinä vaiheessa kun liian moni vastaan tuleva "shoppailija" alkoi kyselemään mun loppuillan suunnitelmia. Noilla kulmilla iltasella yksin kulkeva mies kun näyttää oleva osalle ihmisistä kävelevä lompakko, jolta voi lypsää tavalla tai toisella rahnat pois. Musta toi touhu on vaan rahan tuoman vallan väärinkäyttöä.

Mies Manilassa, laukku Hong Kongissa

No onpahan reissu. Ihan ensimmäiseks voin sanoa, että Finskillä en mielelläni enään ikinä lennä pitkää matkaa. Olen saman reissun tullut Luftwaffella ja matkanteko on ollut huomattavasti mielyttävämpää. Finskin konemalli on peräisin neuvostovallan ajalta, eikä tohon ole varmaankaan tulossa mitää muutosta, kilpailun kiristyessä kaukomatkoilla. Helsinkivantaalla venattiin tulikuumassa bussissa koneeseen pääsyä varttitunnin, todella mukava aloittaa reissu hiestä litimärkänä. Hong Kongiin tultiin reilu tunti myöhässä, mikä todennäköisesti johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että Finnairilla ei vaan yksinkertaisesti ole nykyään riittävästi ammattitaitoisia mekaanikkoja. Yö meni leffoja katsellen ja torkkuen sekä edessä istuneen isokokoisen ruotsalaismiehen kuorsaustaitojaan hämmästellen.

Laskeuduttiin tyynelle Hong Kongin kentälle ilman suurempaa showta. Jatkolennolle meidät kiidätti pirteä lentoasemaemo sokkeloisen ja ison transit halliston läpi. Hänen ansiostaan kerittiin Manilan koneeseen. Yksin jos olis lähtenyt hortoilemaan, niin todennäköisesti olisin vieläkin siellä.


Cathay Pacific Airways oli sit ihan toisesta puusta veistetty tuotos. Palvelu ja kone oli aivan loistoluokkaa, pelasin kakstuntisen matkan Honkkarista Manilaan videopelejä ja kerkisin katsomaan pätkän valitsemastani jenkkisarjasta. Palvelu oli reipasta ja suorastaan yltiöystävällistä. Koneessa oli tilaa jaloille ja ruokakin oli jopa syötävää. Esillelaitossa oli nähty vaivaa ja lämmin tuore(!) kanammunaleipä hedelmäsalaatilla oli ehkä paras lentolounas mitä olen nauttinut.

Manilassa huomasin, ettei matkalaukkuni jatkanut kanssani perillesaakka, vaan että Suomessa lähtöselvityksessä laukun määränpääksi oli laitettu Hong Kong. Ei naurattanut ollenkaan. Painelin suoraan vaan Cathayn Pacificin tiskille, jossa erittäin avuliaat työntekijät auttoivat täytämään hävikkilapun, uudemman kerran myös tullimuodollisuus kupongit ja allekirjoitus luvalle tarkastaa matkalaukku ilma läsnäoloa. Sit vaan tullin kautta ulos.

Kentällä oli hotellin lounge alue, jossa matkan rasitusta livennettiin heti alkuun kylmällä juomalla. Kyyti tuli hetkenpäästä ja päästiin viimeiselle etapille, kevennetyllä matkavarustuksella. Toivottavasti laukku löytyy ja saavuttaa saman hotellin missä majailen, muuten tulee itku.

Lähtöpäivä

Taas reissuun, tälläkertaa kohteena on Manila ja ihan työn puolesta. Aiemmin Filippiineille pääsi suoraan Frankfurtin kautta, nykyisin joutuu vaihtamaan Honkkarissa. Matkalaukku pakattu ja passin mukanaolo varmistettu useampaan otteeseen. Kerään tänne kuulumiset ja kokemukset koko reissulta, jonka kestoa ei voi vielä kukaan tietää.