Lastuja virrassa

Siinä missä suomipoika lähtee kirveen kanssa yläjuoksulle tarkastamaan lastujen tekijän sijaintia, täällä oma alue loppuu ihokarvanmitan päässä. Hieman hämmentävää, vaikka olen hyvinkin tottunut Euroopassa kättelemän, halailemaan ja poskipusuttelemaa ventovieraita ihmisiä. Täällä tila loppuu kesken jokapaikassa, niin hisseissä kun kulkuneuvoissa, joten onhan se ymmärrettävää että täällä suhtaudutaan eritavalla oman alueen kunnioittamiseen kuin Suomessa. Jos tänne muuttaisin, toi olis ehkä yks pointti, minkä joutuisin harkitsemaan, sillä olen tottunut välillä ottamaan timeoutin ja vetäytymään omiin oloihin kauaksi muista ihmisistä. Täällä sitä pidetään loukkaavana käytöksenä, Suomessa ei niinkään.

Toinen asia minkä kanssa joutuis oikeesti myös miettimään on se, kuinka hyvin sopeutuis työkulttuuriin. Se pieni raapaisu, mihin olen päässyt tutustumaan, antaa kuvan, ettei eurooppalainen projektiluontoinen työ sovellu tälläiseen näennäisesti rennomman puoleiseen työilmapiiriin. Projektit suunnitellaan pitkille aikajaksoille, ja mitään ei tapahdu ennenkuin sitten aivan viimemetreillä, ja kaaos on taattu. En usko, että täältä löytyy pienintäkään projektia, joka olis päättynyt ajallaan.


Mitä tulee muuten ihmisiin, suurinosa mitä matkaopuksissa kirjoitetaan paikallisista, on osoittautunut todeksi. Slummien asukkaita ja Makati Cityn hienostoherroja yhdistää sama menttaliteetti: Rentoja, äärimmäisen ystävällisiä ihmisiä mutta samalla hyvin vaikeasti luettavia. Negatiivista palautetta saat harvoin, jos ikinä, ja kieltävää vastausta ei anneta vaikka kysymystä ei olis millään tavalla ymmärretty taikka pyyntöä mahdoton tayttää. Vastaukset yritetään vääntää aina positiiviseen ilmeeseen, joka taas aiheuttaa ristiriitoja pohjois-eurooppalaisen ja paikallisen käymissä keskusteluissa. Onneksi olen sen verran muuntautumiskykyinen ihminen, että pystyn ottamaan tollaseet asiat huomioon, mutta osalle kanssamatkustajista se on kova pala purtavaksi.